A ja O

Noniin, tässä sitä nyt ollaan. Lokakuussa 2011 kaivelin vanhat ponini vintiltä esille kouluprojektia varten. Tarkoituksena oli kustomoida niistä joku kuvataiteen tehtävää ajatellen. No, kuinka ollakkaan, ihastuin tietenkin täyttä päätä uudestaan vanhohin koneiheni, joita ei vanhasta laumastani ole enää jäljellä kuin viisi. Loput laumanjäsenet äitini voi töihinsä päiväkotiin kun olin teini-ikäinen. Ai että olin äidille katkera. Ja ehkä olen vieläkin, vähän.

No, juttu jatkuu tietysti sillä, että päädyin nettiin etsimään poneista tietoa, jolloin päädyin Myrskyttären sivuille. Ja soppa oli valmis: "Wau, tuo mulla oli pienenä!", "Ja hei! Tollanen oli mun kaverilla!! Mä niin olisin tahtonut ton!!". Seuraavaksi päädyin huuto.nettiin, Ebayhin ja ties minne. Molempien käyttö oli mulle jo liian tuttua (täähän kuulostaa muuten ihan narkkarin kertomukselta...). Kuvisprojekti unohtui pikkuhiljaa, mutta laskin yksi yhteen: mä olen aikuinen, mähän voin ostaa nyt itselleni niitä leluja, joita mä en lapsena saanut! Perustelin poni-asiaa myös avomiehelleni: "Jos mä ostan vaan muutaman, sellanen kivan ja nätin näkösen. Sit niitä vois olla kaks kerrallaan aina jossain esimerkiks mun peilipöydän päällä" Huom. kaks kerrallaan... *nauraa*

 Alkuperäinen poppoo: Cherry sweet, Little tabby, Baby candy ja Glory. Porukkaan kuuluu myös Up, up and away, mutta se on tällähetkellä pää kainalossa häntäruosteen takia.

 Nyt eletään siis helmikuun alkua... Tällähetkellä kopukoita on sellainen parikymmentä. Ja lisää on tulossa monesta tuutista. Ja mä rakastan niitä! Ja sitä tunnetta kun voittaa huudon ebayssa sellaseen hintaan, että seuraavaa viikkoa ei tarvitse syödä pelkkää hernekeittoa tai etenkin sitä, kun löytää ponin kirpputorilta! Mä olen ennenkin ollut ahkera kirpputorien kiertäjä, mutta tein sitä aiemmin vaatteiden takia. But not anymore. Nyt tarkoituksena on kaivaa läpi kaikki lelukopat ja vastaavat, joissa vaan voisi olla poneja. Ja se löytämisen jälkeinen tunne! Olen niin monesti nauranut, että sitten kuljen sellasessa ponihumalassa ympäriinsä, koska siltä se tuntuu.

Välillä tulee tunne, että ei aikuinen voi leluja kerätä. Olenko mä ihan tyhmä. Olen hävennyt asiaa ja piilottanut ponini jonkun tullessa kylään. Mutta nyt olen kertonut muutamille kavereilleni ja saanut tosi positiivista palautetta. Enää usko, että enää piilotan niitä keneltäkään (se olisi myös hankalampaa isomman lauman takia). Uskon, että jos jokin tuottaa ihmiselle iloa niin sitä tulisi tehdä, ajattelivat muut mitä hyvänsä.

Toivon, että tätä blogia alkaisi lukemaan edes muutama ihminen, jotka voisivat ainakin osittain samaistua näihin tunteisiin. Tiedossa on siis poneja, poneja ja vielä kerran poneja.